We love the 90ies festarit ovat takana, mutta mieli ei ole
hyvä. Viime kevään Kaapelitehtaan pettymyksestä ”viisastuneina” ostimme heti
lippujen tultua myyntiin Stara VIP passit, jotka paitsi maksoivat ihan pirusti,
olivat suunnattu vain nopeimmille rajoitetulla painoksella. No myöhemmin
keväällä järjestäjille iski ahneus ja myyntiin tuli tavallisen lipun ja Stara
VIP:in väliin uusi ”We love VIP”-hintaluokka. Tarkempi sisällöntarkastelu osoitti,
että Staran ja Weloven ero oli hiuksen hieno. En loppujen lopuksi löytänyt
muuta kuin sen, että vain Starat pääsivät kymmenen jälkeen Kattilahallin
jatkoille bileisiin joissa pääsi aitoon ysäritunnelmaan sikäli että ne
muistuttivat yläasteen limudiskoa. Vain puolapuut puuttuivat seinältä. Itse
olen tosin jo sitä ikäpolvea, että asiakkaana limudiskossa olin 1980-luvulla,
mutta 1990-luvulla katselin menoa levysoittimien takaa. Joka tapauksessa tunsin oloni petetyksi, kun huhujen mukaan 20% yleisöstä oli ns. "VIPpejä". Ei tullut kovin erityinen olo...
Perjantain tunnelman latisti heti kättelyssä infernaalinen
jono rannekkeenvaihtopisteisiin. On totta, että järjestäjät suosittelivat
rannekkeen vaihtoa etukäteen, mutta me maalaiset emme tohtineet sen vuoksi poiketa
Helsingin keskustaan erikseen. Alueella kuultujen murteiden rikkaudesta voisi
päätellä, että ihan kaikki muutkaan festariyleisöstä eivät olleet
pääkaupunkiseudulta. Hupaisaa oli myös, että pikkuruiseen VIP-lippujen
rannekkeidenvaihtopisteen oli kymmenkertainen jono verrattuna tavalliseen. Merkinnät
olivat myöskin puutteelliset, sillä suuri osa jonottajista ei edes tiennyt
mihin he jonottavat. Tunnin jonottamisen jälkeen VIP-teltasta avattiin vielä
toinen sivu, johon pystytettiin lisätiski ruuhkaa helpottamaan. Siitähän se
varsinainen poru sitten syntyikin, kun uudelle tiskille ryntäsi porukka pitkän
jonon häntäpäästä eikä kukaan järjestävältä taholta puuttunut asiaan.
No saimme kuin saimmekin rannekkeemme, vaikka haaveilemamme
aikataulu kusikin jo tässä vaiheessa. CatCat jäi siis näkemättä ja niin jäi
Rednexkin. Captain Jackin kohdalla vitutuskäyrä olikin jo siinä korkeudella,
että mentiin mieluummin kaljajonoon. Tässä vaiheessa päivää ruoka- ja juomajono
VIP-alueella vaikutti sellaiselta, että ehdin postata Facebookiin kuvan
kuvatekstillä: ”Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu”. Ruoka oli mielestäni
ihan kohtuullista tai ainakin vähän sen tasoista jollaista sen etukäteen oletinkin
olevan. Taustalla kaukana jossain lauloi Alexia ja hyvin muuten lauloikin.
VIP-alueelle pakkautui kuitenkin koko ajan lisää porukkaa ja jonot joka
paikkaan (ruokaan, juomaan, vessaan) kasvoivat kasvamistaan. Maksupäätteet
eivät muuten toimineet baarissa, mutta se ei minua haitannut kun olin varannut
mukaani ison tukun käteistä. Paitsi siinä mielessä, että korttimaksajat
hidastivat jonoa kohtuuttomasti, mutta sehän ei luonnollisestikaan ole
järjestäjien syytä. Laskupäätteet eivät sen sijaan toimineet osalla
henkilökunnasta, kun peräti kolme kertaa sain huomauttaa väärästä (lue:
liiasta) laskutuksesta. Muuten palvelu oli kyllä hyvin ystävällistä.
Seuraavaksi otimme suunnan kohti yhtä oman festarini
kohokohdaksi olettamaa Bad Boys Bluen show’ta, kasarinuori kun olen. BBB oli
yksi viikonlopun suurimmista pettymyksistä. Jos en aivan väärässä ole, laulu
tuli kokonaan playbackinä? Lisäksi basso surisi häiritsevän kovaa jopa
korvatulppien läpi. Puolisoani BBB-torso vain nauratti jo esittäytymisestä
lähtien: ”Hello my name is John and I’m Bad
Boys Blue”. Jatkossa kuuntelen kyllä Bad Boys Blueni kotona cd-levyltä.
Päätimmekin kesken keikan ottaa suunnaksi Kattilahallin ja Aikakoneen. Yllätys
oli melkoinen kun yleisö oli pakkautunut 20 metriä Kattilahallin ulkopuolelle
eikä sisälle ollut mitään asiaa. Emme nähneet edes Makin nenänpäätä, saatikka
kuulleet tahtiakaan musiikista.
Ei kun takaisin VIP-alueen suojiin ja lisää ylihinnoiteltua
olutta ja siideriä ostamaan. Kapusimme VIP-alueen nurkkaan rakennetulle
parvekkeelle katsomaan Waldo’s Peoplea. Waldo ja kumppanit vetivät hienon show’n,
mutta muutaman sadan metrin päästä tihrustettuna se ei ihan 100-prosenttisesti
temmannut mukaansa. Seuraavaksi ravasimme osittain huumorimielellä katsastamaan
Güntherin lavakunnon, vaikka vuonna 2003 uransa aloittaneen artistin mukanaolo
ysärifestareilla vähän ajatustasolla huvittikin. No, onhan musiikki melkein ehtaa ysäriä.
Güntherin show yllätti meikäläisen positiviisesti.
Sitten ilta vaihtuikin jo yöksi ja vuorossa oli jo viimeinen
artisti. Ehkä meidän molempien eniten odottama E-type. Emme tyytyneet enää
VIP-alueen kaukaiseen karsinointiin, vaan ujuttauduimme niin eteen kuin se kohteliaasti oli
mahdollista. Aika kauashan me jäätiin, mutta kyllä siellä tanssikansan keskellä
pääsi tunnelmaan paljon paremmin kuin VIP-alueen kumisohvalla. Innostuin jopa
liikuttelemaan ruhoani rytmikkäästi musiikin tahdissa, kunnes olkapäähäni
koputettiin ja sievä neiti-ihminen huomautti kärkevästi ”Varoisitko vähän.
Meillä on jo kaksi juomaa läikähtänyt sinun takiasi.” E-type oli kuitenkin
loistava, kuten aina, eikä edes keikan aikana alkanut vesisade pilannut
tunnelmaa.
Hienoisesta väsymyksestä huolimatta päätimme tsekata Kattila-hallin
jatkot pelkästään siitäkin syystä, että olisimme välttäneet suurimman
bussiruuhkan. Nyt taka-alueella ei enää ollut mitään ruuhkaa eikä jonoa
minnekään. Nautiskelin suurella mielihyvällä luvatun yöpalan eli yhden nakin.
Tai no kaksi nakkia, sillä puolisoni ei syö punaista lihaa ja tuo mainittu
nakkimakkara oli ainoa yöpalavaihtoehto. Kattila-hallissa esiintyi Spandex,
joka vaikutti sivusta kuunneltuna ihan asialliselta taustamusiikilta.
Yllätysesiintyjiä tai ylipäätään ketään esiintyjiä edes yleisön joukossa ei
näkynyt, joten V.I.P.-jatkoista olisi voinut jättää V:n ja I:n pois.
Suunnistimme yöpaikkaamme.
Lauantaina säästyimme lippujonolta ja suuntasimme suoraan
E-roticin keikalle. Heitä ennen esiintynyt Magic Affair ei niin paljoa
kiinnostanut. E-roticin muijat vetivät ihan kohtalaisen setin, joka tosin jäi
kesken kun halusin henkilökohtaisesti tärkeimmän artistini eli Thomas Anderin
osuudelle mahdollisimman hyvälle paikalle. Ja aikainen varmistus kannatti,
sillä pääsimme melkein eturiviin. Odotus myös palkittiin, sillä Thomas Anders
veti yhtyeineen ammattitaitoisen show’n: festivaalin kohokohta oli tässä.
Tunnelmaa ei latistanut edes viimeisten kappaleiden aikana eteemme hartiavoimin
ryysinyt kahden pariskunnan porukka. Moukkamaista käytöstä, sanoisin. Olivat
olevinaan jotain fanejakin, vaikka eivät osanneet edes ”Brother Louien” sanoja.
Tässä vaiheessa oli hyvä hetki siirtyä syömään ja juomaan.
Kello oli vasta kahdeksan ja yhdeksään asti luvattu ruoka oli jo vähissä ja osa luvatuista ruuista kokonaan loppunut.
Saatiin kuitenkin jotain murua rinnan alle, mutta muut VIP-vieraat kertoivat ruuan
loppuneen kesken puoli yhdeksän maissa. Taustamusiikkina saimme kuunnella Basic
Elementin Peter Theleniuksen kiroilua. Tällä kertaa heillä oli sentään mukana
naislaulaja, mutta minua tyypin tyyli alkoi ihan puistattaa. Taidan lahjoittaa
Basic Elementin levyt hyväntekeväisyyteen. Ruumiimme ravittuamme suuntasimme
aina hyvin yleisönsä ottavan Pandoran keikalle, emmekä joutuneet pettymään
tälläkään kertaa.
Ja kas kummaa festarit saapuivat jo päätökseensä ja jäljellä
oli enää DJ Bobon keikka. Bobo heitti settinsä juuri niin vakuuttavasti kuin
olin kuvitellutkin. Hienoa, että toiset ysäritähdet satsaavat esiintymisiinsä
ja kunnioittavat yleisöään. Isolla kentällä alkoi olla jo tilaa ja seurasimme
keikkaa vähän kauempaa. Oli ainakin tilaa tanssahdella. Jäljellä oli vielä
jatkot, jonne menimme taas vain ruuhkaa helpottaaksemme. Nakkikoju oli kuulemma
kiinni, mutta ei tässä vaiheessa yöpalaa tehnyt mielikään kun päivällisestä oli
niin vähän aikaa. Itsekseni mietin ysärifestareiden syvintä olemusta. Aika moni
artisti esiintyi vain nostalgiannälkäiselle yleisölle euronkuvat silmissään. Ei
ylimääräistä lavaylöspanoa, pahimmassa tapauksessa ei edes livelaulua.
Taustanauha pyörimään ja yksi kehäraakki alkuperäisestä kokoonpanosta lavalle
pönöttämään. Haluanko jatkossa maksaa moisesta? Ehkä tyydyn elämään
muistoissani tai ehkä olen jo liian vanha festareille, jopa VIP-mielessä.
Lopuksi haluan kerrata kuinka paljon EUROdance ja EUROviisut
liittyvät toisiinsa. We love the 90ies festivaaleilla esiintyi peräti kolme
euroviisuedustajaa: CatCat (Suomi 1994), Waldo’s people (Suomi 2009) ja DJ Bobo
(Sveitsi 2007). Heidän lisäkseen useat esiintyjät ovat osallistuneet maidensa euroviisukarsintoihin: Aikakone
(Suomen karsinta 1996 & 2002), Dr. Alban (Ruotsin karsinta 2014), Günther
(Ruotsin karsinta 2006), Rednex (Ruotsin karsinta 2006), E-type (Ruotsin
karsinta 2004), E-rotic (Saksan karsinta 2000), Pandora (Ruotsin karsinta 2003
& 2004) ja Thomas Anders (Saksan karsinta 2006).