Goodbye, mr. Autio

Uuden musiikin kilpailu on täällä taas. Yleisön pyynnöistä huolimatta. Koskaan aiemmin yli 40 vuotta kestäneellä euroviisufanituskaudellani ei Suomen euroviisuehdokaskattaus ole näyttänyt teoriassa näin turhauttavalta. Mukana ei ole yhtäkään sellaista nimeä, joita kymmenen kilpailijan mukaan olisi voinut ennustaa. Ilmankos YLE luopui pari vuotta käyttämästään kisaa edeltäneestä silhuetti-arvausleikistään. Edes Pete Poskiparta ei olisi pystynyt mentalisoimaan tätä nimilistaa ennakolta. Tutuin nimi suurelle yleisölle lienee ruotsalainen huumoriartisti Günther. Kyllä, juuri se pikkuisista string-bikineistä örissyt viiksiniekka. Kuinka tuore ja nerokas idea! Ruotsi itsehän tosin laittoi miehen ehdokkaaksi kotimaansa edustajaksi jo kymmenen vuotta sitten (2006), kun hänen muutamasta menestyshitistään oli kulunut vasta pari vuotta. Günther ei päässyt Melodifestivalen-alkukarsinnasta jatkoon. Suomessa tätä ongelmaa ei ole, sillä alkukarsinnat on lakkautettu. Siirrymme suoraan suureen finaaliin, joka pitkästä aikaa järjestetään konserttitilaisuutena johon yleisöllä olisi mahdollista ostaa lippuja. Nimenomaan "olisi", jos yleisöä kiinnostaisi. UMK-tuottaja Anssi Aution kaavailuissa Espoon Metro-areenalla pidetään tammikuun lopussa kuitenkin megaluokan bilespektaakkeli, jossa on "tupa täynnä". En tiedä missä rinnakkaistodellisuudessa tuottaja Autio elää, kun hän kuvittelee Emman, Alvan ja Annin vetävän "tuvan täyteen"? Eikös sinne Metro-areenalle kuitenkin mahdu tuhansia ihmisiä?

Vähän historiaa: Suomen euroviisukarsinta muuttui Uuden musiikin kilpailuksi vuonna 2012. Otin uudistuksen vastaan varovaisen innostuneesti. Ohjelmasta vaikutti tulevan tosi-tv-tyyppinen kisa, jossa tuomarit jalostavat ehdokaskappaleista timantteja suureen finaaliin. Nimenomaan uusia kappaleita etsivä musiikkiformaatti on mielestäni puuttunut aina runsaasta tosi-tv-kentästä, ihan kansainvälisestikin. Siitä pitikö ohjelma kytkeä nimenomaan euroviisuihin, voidaan olla montaa mieltä. "Formaatti", jos sellaisesta voidaan puhua, poukkoili kuitenkin ohjelman edetessä päämäärättömästi eri suuntiin. Aluksi äänestettiin netissä 40:n ehdokkaan joukosta jatkoonpääsijöitä, sitten tuli mystinen kolmen kappaleen lisäkarsinta ja odottamattomia pudotuksia, joissa viimeisimmässä pudotettiin finalistijoukosta katraan nimekkäin artisti finaalia edeltävänä päivänä ulos. "Euroviisut" olivat silloin tuotannolle kirosana ja tuottaja nimittikin viisufaneja mediassa "oudoksi camp-lahkoksi". Viisufanithan ovat siitä erikoisia lahkolaisia, että he ottivat uuden lempinimensä naurulla vastaan ja termi on jäänyt elämään näihin päiviin asti. Varsinaisesta "formaatista" ei siis voitu puhua, sillä tuskin tekijät itsekään tiesivät kilpailunsa sääntöjä. Parina seuraavana vuonna UMK uudistui ja säännöt selkiytyivät. Tuomarit kuitenkin säilyivät ja viikosta toiseen he yrittivät epätoivoisesti keksiä jotain uutta sanottavaa samoista alkukarsintojen eri vaiheita läpikäyvistä kappaleista. Joku tuomari taisi jossain finaalissa todetakin, että hän ei keksi tästä esityksestä enää mitään uutta sanottavaa. Oli siis aika uudistua jälleen ja vuosina 2015-2016 UMK muuttui euroviisuystävällisemmäksi kuin suomalainen karsintalähetys koskaan konsanaan. Jos tuottaja Autio oli potkinut faneja munille kolme vuotta, nyt oli aika kääntyä ympäri ja antaa kielen vilistä vaossa. Glitteriä, glamouria ja konfetteja ei säästelty. Ikävä vain, että tuo on se kymmenen vuotta vanha stereotypia euroviisuista. Puuhkansulat on jo aikoja sitten lakaistu ongelmajätteeseen ja nykyään Eurovision laulukilpailut on moderni kevyen musiikin kilpailu tässä ajassa. Hartaimmat viisufanitkin nauravat väkisinväännetyille pukutempuille ja juoksupyörille, jos joku sellaisia erehtyy viisuestradille roudaamaan.

Hetkellistä mediahuomiota saadaan, kun YLE uskottelee kansalle, että lähettämällä euroviisuihin kehitysvammaisten punkbändin "erotutaan ja menestytään". Erottua voi muutenkin kuin edukseen. Hyvä biisi, jolla on hyvä esittäjä riittää. Totta kai neljänkymmenen kilpailijan joukosta pitää jollain tavalla erottua, mutta pupu ei saa mennä pöksyyn. Se huomataan heti. En hauku yhtään vuoden 2017 UMK-kilpailukappaleista. Siellä kymmenen joukossa on monta ihan perushyvää biisiä, jotka on hyvin tuotettu. Kyllä Suomessa osataan tehdä musiikkia. Mutta niin kauan, kuin YLE häärää alati muuttuvan UMK-kokeilunsa parissa, suomalainen yli 55-vuotias euroviisukarsintainstituutio on kriisissä. Kokeneita tekijöitä ei kiinnosta amatöörikisan maineessa rypevä kisa, uusista ei ole näin vaativiin tehtäviin. Vai palkkaisitko sinä leipomosi kansainväliseksi konsulentiksi kotona pullaa silloin tällöin leipovan sairaanhoitajan? Vahingoista kuitenkin viisastuu ja tällä kertaa jätin käyttämättä euroviisufaneille tarjotun mahdollisuuden ostaa liput Metro-areenalle ennen artistien julkistamista. Vuodesta 2002 lähtien kaikki avoimina yleisötilaisuuksina järjestetyt karsintafinaalit paikan päällä seuranneena, en ole koskaan tuntenut oloani niin petetyksi, kun vuoden 2012 UMK-"megaspektaakkelibileiden" lippuja vanhaan jäähalliin myytiin puoli-ilmaiseksi vielä päivää ennen suoraa lähetystä. Kiitos tarjouksesta, jään siis kuitenkin odottelemaan kytkykauppatarjouksia. Tiedoksi vielä sekin, että Anssi Autio on fanitushistoriani ajan viides tai kuudes euroviisukarsintojen tuottaja. Hämmästyttävää kyllä, tulosvastuuta ei taida euroviisutuottajilla olla. No onneksi voin tuudittautua siihen turvalliseen tunteeseen, että tuottajia tulee ja menee, mutta minun rakkauteni euroviisuja kohtaan on ikuista. Olen täällä vielä senkin jälkeen, kun Anssi Autio siirtyy "uusiin haasteisiin".