Täysin paska ämmä

Anna Eriksson oli vuonna 2000 kaksi platinaa myyneen iskelmälevyn (”Anna Eriksson” 1997 & ”Odota mua” 1999) ja yhden kultaa myyneen joululevyn (”Anna joulu” 1998) levyttänyt iskelmätähti, kun hänet pakotettiin mukaan Suomen euroviisukarsintoihin. Harva tiesi tuohon aikaan, että hänet oli myös pakotettu levyttämään nuo menestyslevyt. Levyjen sisältöhän oli täyttä paskaa, mutta koska tyhmät ihmiset niitä halusivat ostaa, pakottivat ahneet levymogulit Annan laulamaan. Mitään korvaustahan Anna ei omien sanojensa mukaan tehdystä työstä saanut: "Olin niin suosittu kuin Suomessa voi olla, enkä saanut siitä mitään.” (Sivuhuomautuksena täytyy kylläkin todeta, että Suomessa on ollut ja tulee olemaan suositumpiakin artisteja).


Jollain vippaskonstilla Anna kuitenkin euroviisukarsintoihinkin harhautettiin ja silmät suljettuina hän esitti siellä Petri Laaksosen säveltämän paskan kappaleen ”Oot voimani mun”. Puhelinäänestäjien ja asiantuntijatuomareiden mielestä kappale oli kilpailussa toiseksi paskin, sillä senhän nyt kaikki tiesivät että Suomessa euroviisuissa äänestyskäytäntö on päinvastainen muihin maihin verrattuna ja täällä voittajaksi valitaan paskin kappale. ”Oot voimani mun” valittiin myöhemmin kuitenkin euroviisuklubien karsittujen kappaleiden äänestyksessä Euroopan paskimmaksi. Itsekin olen kerran ollut niin paskamaisessa humalassa, että jorasin kuin hirvi Vantaa hotellin Tulisuudelma ravintolassa tämän kappaleen tahdissa monisatapäisessä yleisössä.

Tämän koettelemuksen jälkeen Anna pääsi pakenemaan ahneiden levymogulien kynsistä, mutta joutui ojasta allikkoon – uusien ahneiden mogulien vangiksi. Levy-yhtiö siis vaihtui, mutta musiikki oli sitä samaa paskaa. Esa Nieminen on jossain kirkkain silmin kertonut antaneensa Annalle yhden parhaista sävellyksistään ”Kun katsoit minuun”, mutta todellisuudessa se oli silkkaa paskaa. Vuosi oli 2001. Ja lisää paskaa oli kuitenkin luvassa: ”Kaikista kasvoista” 2003, ”Sinusta sinuun” 2005 ja ”Ihode” 2007. Se tekee jo aika monta kiekollista sitä itseään. Olin ymmärtävinäni jostain lähteestä, että Anna olisi itse vaikuttanut aika paljonkin ainakin ”Ihode”-levyn syntyyn, mutta olin väärässä. Sekin on paskaa. Nyt kun Anna on päässyt vapaaksi, hänen kotisivuillaan kerrotaan vain kahdesta levystä. Englanninkielisestä ”The garden of lovesta” (2010) ja tuoreimmasta ”Manasta” (2012).

Anna Erikssonin mukaan koko levybisnes on täysin paska maailma. Ihmiset ovat niin tyhmiä, että he ostavat musiikkia jota eivät oikeasti diggaa. Kuulemma siksi, että ei ole vaihtoehtoja. Eipä. Eihän maailmassa juurikaan tuoteta musiikkia. Vain sitä yhtä ja sama makkaraa, kuten taiteilija Eriksson asian tiivistää. Tosi-tv-formaatit jyräävät. Niinpä. The Voice of Finland- ja Idols-voittajien levythän myyvät automaattisesti kuin häkä. Joka toisesta suomalaiskodista löytyy tietenkin Mikko Sipilän ja Martti Saarisen kokopitkät. Tyhmät ihmiset ostavat, kun on tv:stä tuttu. Tv:stä tuttu on muuten Annakin, kun vuosi sitten tosi-tv-kisan väliaikanumerona esitteli uutta taidettaan.

Ja sitten se tv nostaa jalustalle ”legendoiksi” vielä ihmisiä, joita ei aikoinaan arvostettu. Olavi Virran ja Laila Kinnusen nimittäin. Kyseisten esimerkkien alkoholiongelmathan eivät mitenkään vaikuttaneet heidän uriinsa. Eivät edes kunnon eläkettä asiantuntija Erikssonin mukaan saaneet. Virran Ola kuoli 57-vuotiaana ja on ensimmäinen viihdetaiteilija, jolle myönnettiin Valtion taiteilijaeläke Suomessa. Valitettavaa tietenkin, että Ola ehti nauttia siitä vain kuukauden, mutta kenelle toiselle henkilölle, joka on ryypännyt miljoonaomaisuutensa ja heilunut kännissä 10 vuotta tekemättä mitään, myönnetään eläke? Laila heilui kännissä 30 vuotta ja kupsahti 60-vuotiaana. Minun on ainakin paiskittava töitä vähintään 65-vuotiaaksi asti ja jos ratkean ryyppäämään, niin se on oma ongelmani. Ikään kuin muita legendoja ei Suomessa olisi näiden kahden ryyppyveikon lisäksi? Kaikki kunnia toki heidän työlleen ajalta, kun he tekivät töitä.

Anna Eriksson taitaa nykyään olla Suomen paskin ämmä. Hän on kusettanut kirkkain silmin kuulijoitaan ja fanejaan viidentoista vuoden ajan. Hänen paskoja levyjään löytyy suomalaiskodeistaan yli 300.000 kpl. Esitänkin, että Teosto ei maksa Anna Erikssonille korvauksia hänen ennen vuotta 2009 julkaistusta tuotannosta. Lisäksi ehdotan, että suurimpiin kaupunkeihin pystytetään Anna Erikssonin kuvilla varustetut Anna EI –kierrätyspisteet, joihin jokainen voi toimittaa hänen paskat levynsä vuosilta 1997-2009. CD-levyistä saa kuulemma käteviä variksenpelättimiä. Muovikotelot pitää lajitella erikseen ja kansilehdykät tietenkin paperinkeräykseen. Kuunnellahan ei niitä enää voi – sisältävät niin paskaa musiikkia.

(kuva: Yle, Nanna Saarhelo, 2004)

Comeback

Tapahtui viime syksynä… Jossain päin Ruotsia puhelin pirisee. Pieni raaja – kuin nuken käsi – tarttuu kullitettuun luuriin ja nostaa kuulokkeen lähelle kauniin tasaisen punaisen parran reunustamaan nättiä suuta…


- Jaa-a? hahmo vastaa kimakalla äänellään.
- Men hej Alexander! Hur mår du? Lempeän tuttavallinen ääni tervehtii langan toisessa päässä. – Kuinka voit?
- Christer? Christer Björkman? Punaparta hämmästyy kuullessaan tutun äänen. – Ki-ki-kiitos kysymästä. Oikein hyvin!
- Kuule Alexander, Christer aloittaa. – Ajateltiin täällä Sveriges Televisionissa, että haluttais jotain sutinaa ensi kevään Melodifestivaleniin, kun nämä kilpailukappaleet ovat vähän tylsiä.
- Melodifestivaleniin!? Alexander huudahtaa. – Haluatteko siis että pyöräyttäisin sinne jonkun näppärän rallin.
- Heh heh, no ei sentään. Kyllä ne sinun viime vuosien rallisi tiedetään, Christer naurahtaa. – Minulla tuli yksi ihan kreisi idea mieleen. En oikein tiedä edes miten tämän muotoilisin…
- Kakista ulos vaan! Mehän olemme vanhoja… tuttuja… Alexander vaatii innostuneena.
- No mietittiin, että mitäs jos Army of Lovers piipahtaisi Melodifestivalenissa!
- Väliaikanumeroksi?
- Ei kun ihan kilpailijana! Väliaikanumeroiksi me ollaan ajateltu kaikkia vanhoja Melodifestivalen-kehäraakkeja. Vielä kun Hanson, Carson, Malmkvist ja Lundstedt ovat elossa… Army of Lovershan ei ole ottanut koskaan osaa, niin se ei sovi tähän konseptiin.
- Härregud! Kilpailijana! Haluatko siis että edustamme Ruotsia kotikisoissamme?
- HAHAHAHAHAHA! Christer räjähtää nauramaan. – No ei herranjestas sentään! Luoja paratkoon! Ettehän te nyt muutenkaan voittaisi, mutta sovitaanko että sävellät varmuuden vuoksi niin huonon kappaleen, että ette pääse edes Andra Chanseniin?
- No kyllähän tuo ilmainen tv-näkyvyys maistuisi. Voitaisiin pukata samalla vaikka uusi kokoelmalevy markkinoille, Alexander alkaa pohdiskella. – Oho… Äläs nyt… hän tokaisee yhtäkkiä.
- Onko joku hätänä? Christer säikähtää.
- Eeeiii… Jean-Pierre tuossa tuli vaan puskemaan jalkaani vasten… Noh, menehän nyt siitä… Alexander hätistelee. – No mutta asiaan! Haluat siis meidät ja Melodifestivalenin Expressenin kanteen?
- Javist. Christer vastaa päättäväisesti.
- Sittenhän meidän on rakennettava kunnon räväkkä show?
- JAVIST! Christer huudahtaa entistäkin innostuneempana.
- Tässähän alkaa jo ideoita tulvia! Alexander innostuu. – Mitäs jos La Camillan rinnoista lentää kultaiset suihkut ja me Jean-Pierren kanssa odotamme niitä suut selällään? Ja sitten La Camilla levittää reitensä ja strategisessa paikassa on Kaarle Kustaan vaakuna! Ja sitten…
- Tirsk. Voi sinua Allu, vanha veijari! Nyt alkaa skootteri lähestyä rotkon reunaa! Melodifestivalen on koko perheen ohjelma ja Ruotsin kansallisaarre. Kung’s slottetissakin katsellaan kuulemma jokainen lähetys! Christer toppuuttelee.
- No ehkä sitten jotain varovaisempaa… Jos laitan isoäitini vanhan rintaneulan Camillan haaroväliin ja Jean-Pierrelle vaippahousut?
- No korkeintaan! Christer tuhahtaa. – Ehkä voisimme harjoituksissa vilauttaa tanssijan pyllyä, niin saadaan edes yksi ”Nakenchock” lööppeihin…
- Asia on sitten sovittu, mutta vielä yksi asia…
- Kerro ehtosi?
- Haluan, että Army of Lovers esiintyy viimeisen alkukarsinnan viimeisenä esiintyjänä! Alexander vaatii päättäväisen oloisena.
- Tuo on mahdoton vaatimus! Christer melkein kiukustuu. – Se paikka on jo luvattu voittajakappaleelle ja Thomasille. Mutta miten olisi viimeisen alkukarsinnan esiintymisnumero 1?

Lost in the woods

Suomen Yleisradion palvelut koko kansan televisiopalvelujen tuottajana hämmentävät. Rahoitus hoidetaan nykyään kaikkia täysi-ikäisiä kansalaisia verottamalla, mutta saavatko kaikki mielestään rahoilleen vastinetta? YLE Fem kanava lähettää ruotsinkielistä ohjelmaa 290 000:lle suomenruotsalaiselle ja YLE Teema hemmottelee kulturellimpaa kansanosaa, johon katsojamittauksen mukaan kuuluu enimmillään n. 200 000 silmäparia. Sitten jäävätkin jäljelle nämä pääkanavat Ykkönen ja Kakkonen. Osa suomalaisista on saattanut jäädä paitsi informaatiosta, että YLE TV1 on suunnattu vanhuksille ja YLE TV2 on nykyään nuorten ja trendikkäiden kanava. Varmasti joku Kakkosen entiseen katsojaprofiiliin – härmäläisiin perusjuntteihin kuuluva - pahaa-aavistamaton kansalainen katselee vahingossa, ohjelmasisältöä hämmästelen kanavaa, mutta eiköhän Yleisradion kanavauudistuksen airuet saa heidätkin pian karkotettua kanavaltaan. Olisihan noiden idioottien pitänyt älytä vaihtaa kanavaa viimeistään siinä vaiheessa, kun Tangomarkkinat siirrettiin Kakkoselta Ykköselle.


Ikävä kyllä Suomen euroviisukarsintoja ei siirretty vanhusten kanavalle, vaan ohjelmalle päätettiin tehdä nuorennusleikkaus eli plastiikkakirurginen operaatio. Kuten tiedetään kyseiset operaatiot eivät ole koskaan täysin kivuttomia, eivätkä lopputuloksetkaan useimmiten näytä kovin vakuuttavilta. Jos YLE halusi Uuden musiikin kilpailun näyttävän Mila Kunikselta, todellisuudessa ohjelma muistuttaa enemmän Donatella Versacea. YLE yritti keksiä pyörän uudelleen, mutta valitettavasti siitä tuli ovaalin muotoinen.

Vuoden 2012 Uuden musiikin kilpailusta ei kannattaisi varmaan enää lausua sanaakaan, mutta todettakoon että onneksi YLE:ssä myönnettiin UMK 2012 kilpailun menneen päin persettä, lopputulosta myöten. Uudistukset olivat välttämättömiä. Useissa uudistuksissa onnistuttiinkin, mutta hupaisinta kuitenkin oli että jokainen niistä vei UMK-nimisen ohjelmaformaatin lähemmäs sitä entistä euroviisukarsintaa. Uudistuksia tarvittaisiin vielä lisää, mutta sittenhän UMK olisi nimeä lukuun ottamatta entisenlainen euroviisukarsinta. Voitaisiin valita myös toinen tie: Uudistaa oikein kunnolla! Uuden musiikin kilpailu on aina ollut ajatustasolla ihan hyvä juttu, mutta toteutus on vain yleisradiomaisen surkea.

Tänä vuonna Uuden musiikin kilpailussa nähtiin ensin kolme turhaa jaksoa. Ensimmäisessä osassa esiteltiin 12 kilpailijaa ja tuomaristo (sekä väläytettiin humoristisessa mielessä mitä kaikkea skeidaa kilpailuun oli lähetetty). Toisessa ja kolmannessa osassa kisaan valitut 12 kilpailijaa esittivät tuomaristoille kappaleidensa demo-versiot ja tuomarit antoivat kisailijoille kommentteja ja vinkkejä. Neljännessä ja viidennessä jaksossa oltiin pääsevinään asiaan. Samat 12 kilpailijaa esiintyivät pienelle live-yleisölle kuuden ryhmissä ja tuomarit antoivat kisailijoille kommentteja ja vinkkejä. Molemmissa jaksoissa kaksi kilpailijaa eteni suoraan UMK-finaaliin ja yksi (!) kilpailija pudotettiin pelistä pois. Kuudennessa jaksossa *vetää henkeä* kuusi kahdessa edellisessä jaksossa sijoille 3, 4 ja 5 sijoittunutta kilpailijaa esiintyi pienelle live-yleisölle uudelleen ja tuomarit antoivat kisailijoille kommentteja ja vinkkejä, jonka jälkeen kaksi heistä putosi pelistä pois. Puolitoista kuukautta on siis vatvottu ja väännetty ja käännetty kahtatoista musiikkiesitystä. Tuomariston jäsen Redrama ei enää keksinyt kuudennessa jaksossa esityksistä mitään kommentoitavaa ja yleensä sanavalmis Toni Wirtanenkin oli vain valmis.

Harvassa tv-ohjelmassa katsoja ehtii turtua ja kyllästyä kappaleisiin ja kilpailijoihin jo ennen suurta finaalia. On toki totta, että näitä finaalia edeltäviä jaksoja ei ole katsellut kuin reilut 200.000 suomalaista, joten suurin osa finaalin katsojista kuulee kilpailukappaleet ensi lauantaina ensimmäistä kertaa. Muuten itse kappaleissa ei tänä vuonna olekaan moitittavaa. Kaikki ovat periaatteessa jopa ihan kuunneltavia ja yllättäen mukaan mahtuu oikeasti hyviäkin biisejä. Tosin miksikään koko perheen ohjelmaksi ei UMK:sta ole vieläkään, sen verran suppealle alueelle kaikki kilpailukappaleet sijoittuvat. Näennäisesti kaikki kappaleet edustavat toki eri musiikkigenrejä discosta raskaaseen rockiin, mutta niitä yhdistää silti se tosiasia että teoreettinen kohdeyleisö on n. 18-28-vuotiaat. Väittämä ei tietenkään tarkoita, ettenkö esimerkiksi minä 43-vuotiaana voisi kuunnella näitä lauluja, vaan että kohderyhmä on sama kuin YLE TV2:n toivoma yleisö. Suppea valikoima ja liika toisto syövät kuitenkin kiinnostavuutta.

On sääli, että YLE aina hukkaa heille tarjotut mahdollisuudet. Uuden musiikin kilpailuun lähetettiin 470 demoa. Siinä luulisi olevan materiaalia, josta työstää monipuolista tv-viihdettä. Jos halutaan apinoida tosi-tv-formaatteja, niin eikö voitaisi tehdä se kunnolla? Alkukarsinnathan ovat kaikkien tosi-tv-kilpailujen kutkuttavin osuus. YLEkin voisi marssittaa vaikka sata mielenkiintoisinta yrittäjää tuomariston eteen esittämään tekeleitään ja sanavalmis tuomaristo voisi tykittää suustaan kunnon tosi-tv-viihdettä. Näistä otoksista saisi takuulla editoitua mielenkiintoisemmat kolme jaksoa, kuin tämänvuotisessa UMK-ohjelmassa. Biisit ja taustanauhat ovat kuitenkin jo olemassa kilpailijoiden lähettämillä alkuperäisillä demoilla. Jatkoon voisi päästää reilusti enemmän kisaajia ja paljon laveammalla skaalalla. Kansa saisi sitten päättää, haluaako se jatkoon iskelmiä, humppaa, dancea, manserokkia vai death metallia. Laadukkaimmat yksilöt kustakin lokerosta olisi kuitenkin tuomariston toimesta jo seulottu. Saataisiin aikaan kunnon perheriidat ja kansan syvät rivit mökin mummosta Punavuoren hipstereihin ja sateenkaariväestön edustajista Rovaniemen rokkareihin väittelemään omien suosikkiensa paremmuudesta. Ja parastahan tietenkin olisi, ettei tällä Uuden musiikin kilpailulla olisi mitään tekemistä Suomen euroviisuedustajan valinnan kanssa.

Maassa maan tavalla

Joka kevät suomalainen perisynti kateus nostaa päätään. Euroviisufanit seuraavat innokkaina muiden maiden valintamenettelyjä oman edustussävelmän löytämiseksi ja seuraavaan hengenvetoon alkaa iänikuinen itkuvirsi ja valitus, miksi muualla on kaikki asiat paljon paremmin. Yleisimmin Suomea verrataan euroviisukarsintojen kruunaamattomaan kuningattareen Ruotsiin, mikä on vähän sama asia kuin oletettaisiin että Suomen yleisurheilun tason pitäisi olla samaa luokkaa kuin Yhdysvaltojen. Mitäpä sitä mitään lähempänä meidän tasoamme olevia vertailukohteita huomioimaan.


Ruotsissa eivät karsinnat ole vielä edes alkaneet, eikä nuottiakaan yhdestäkään kilpailukappaleesta ole kuultu, mutta varmasti kaikki ovat jo nyt sitä mieltä että Ruotsissa on tänäkin vuonna parhaat euroviisukarsinnat. Viime lauantaina kun Tanskassa karsittiin edustussävelmä, voidaankin jo yleisesti todeta että kaikissa Euroopan maissa on euroviisukarsinnoissa parempi taso kuin Suomessa. Suomalaiseen mentaliteettiin tosin kuuluu kommentoida tätä euroviisuasiaa vain kun jossain muualla asiat ovat paremmin kuin meillä. Eikö olisi itsetuntoa kohottavampaa puhua euroviisukarsinnoista silloin, kun huomataan meillä asioiden olevan paremmalla tolalla? Miksi aina valitetaan: ”Ruotsissa on asiat paremmin”? Miksei rehvastella: ”Meillä on asiat paremmin kuin Virossa”?

Eurovision laulukilpailut ovat muutenkin niin hyvää vauhtia ruotsittumassa, että on hyvä että edes Suomi pistää kampoihin. Maailman musiikkiviennin kärkikastiin kuuluva rakas naapurimme on levittäytynyt lähes kaikkiin Euroopan kolkkiin liuhulettisen Thomas G:sonin johdolla ja vauhti varmasti vain kiihtyy, kun G:sonin sävelmä vihdoin ja viimein voitti kansainvälisen loppukilpailun viime keväänä. Nytkin esimerkiksi Georgia on tilannut edustussävelmän suoraan Gustafssonin liukuhihnalta, vaivautumatta pitämään edes minkäänlaisia karsintoja. Viime lauantaina ysäribändi Daze esitti G:sonia Tanskassa. Ruotsin karsinnoissa tullaan kuulemaan yhteensä viisi kyseisen herran hengentuotetta ja niin edelleen. G:sonin lisäksi Ruotsista löytyy lukuisia muita euroviisuista innostuneita säveltäjiä. Viime kevään kansainvälisissä viisukarkeloissa ruotsalaisilla oli näppinsä pelissä ainakin isäntämaa Azerbaidazanin ja Kyproksen, Kreikan, Norjan, Espanjan, Maltan, Irlannin sekä yllättäen myös Italian edustussävelmissä, ja tietysti oman maansa voittoisassa viisussa.

Euroviisufanin unelma olisi varmaan, että kaikissa 39:ssa tänä vuonna Eurovision laulukilpailuihin osallistuvassa maassa järjestettäisiin karsinnat, joissa kuultaisiin 10 ruotsalaisten tuottamaa schlageria. Vai olisiko se sittenkään onni ja autuus? Onhan tuota ruotsalaisten matkimista Suomessakin jo 2000-luvun alkuvuosina kokeiltu. Pieni euroviisufanien porukka saattoi hihkua, kun inkoolaiskokki Susann Sonntag veti leveässä haaraseisonnassa ruotsalaista diskoiskelmää vesirajaan ulottuvassa glittermekossa, mutta Erkki Pohjanheimon vuoden 1981 Suomen euroviisukarsinnoissa haastattelemaa Mikko Alataloa lainatakseni: ”Miksi meidän pitäisi yrittää olla jotain mannermaisia lurex-miehiä, kun emme sellaisia ole?” Arja Korisevan kieli ei taivu englannin ääntämiseen ja Ile Vainion pestaamat naisvoimistelijat eivät väänny kuin rahtusen noloihin koreografioihin. ”Suomi on ainoa maa, joka pystyy häviämään jopa omat euroviisukarsintansa”.

Universaalia kiinnostusta

Nyt on sitten kaikki 12 ehdokasta Suomen edustussävelmäksi Eurovision laulukilpailuihin vuosimallia 2013 kuultu ja nähty. Joukkoonhan mahtui yllätyksekseni oikeasti ihan hyviäkin kandidaatteja. Harmi vain, että kilpailun järjestävänä tahona toimii Suomen Yleisradio. Heillä on ainutlaatuinen taito muuttaa kaikki kiva jollain tapaa kyseenalaiseksi ja tappaa katsojien kiinnostus lähettämiään ohjelmia kohtaan.


Uuden musiikin kilpailu formaattina on lähtökohdiltaan oikeasti innovatiivinen ja hyödyllinen. Itse olin tykönäni harmitellut jo vuosia ennen UMK:ta sitä, että kaikissa television kykyjenetsintäkisoissa esitetään aina miljoonaan kertaan kuultuja ikivihreitä cover-versioina. Uusia biisejä etsivä kykykilpailu olisi mielestäni oikeasti ohjelmaformaatti, jolle luulisi löytyvän kysyntää vaikka maamme rajojen ulkopuolellakin.

Mutta sitten paikalle tuli YLE ja pilasi kaiken. YLE:n pakonomainen tarve toimia kuten kaupalliset kilpailijansa on ongelmista suurin. YLE on markkinavoimien talutusnuorassa sätkivä puudeli, joka näyttelee huonosti puolueetonta koko kansan mediaa. Todellisuudessahan kaikki kytkeytyy kaikkeen. Sanoma-median tv-kanava Nelonen on viime aikoina tiivistänyt yhteistyötä Universal levy-yhtiön kanssa The Voice of Finland ja Vain elämää sarjojen tiimoilla. Yhtäkkiä myös saman firman iltapäivälehti Ilta-Sanomat on alkanut kirjoittaa positiivisia artikkeleita YLE:n Uuden musiikin kilpailusta. Kyllä vain. Se sama lehti, joka aikaisempina vuosina on kirjoittanut euroviisuista vain, jos siellä on sattunut jokin ikävä skandaali.

Ilta-Sanomien tuoreimmassa numerossa (perjantai 25.1.2013) edellisenä iltana Uuden musiikin kilpailun alkukarsinnasta suoraan finaaliin ponnistanut Krista Sigfrids (Universal levy-yhtiön artisti) ”haastaa” otsikon mukaan ”ennakkosuosikki Diandra Floresin” (Universal levy-yhtiön artisti). Pienessä otsikossa on mainittu toki myös ensimmäisestä alkukarsinnasta finaaliin edennyt Mikael Saari, mutta Kristan aisaparina finaaliin edennyt Arion-yhtye sivuutetaan olankohautuksin.

Markkinavoimien hyväksikäytössä ei ole mitään väärää. Päinvastoin. Mutta nyt markkinavoimat käyttävät surutta hyväkseen YLE:ä – laitosta, jonka toiminta rahoitetaan verovaroin ja jonka pitäisi olla puolueeton. Krista Sigfrids ja Diandra Flores ovat UMK-kilpailijoista ainoat, jotka ovat YleX-radiokanavan soittolistalla. Minua ei häiritse lainkaan, että monikansallinen Universal Music häärii taustapiruna Uuden musiikin kilpailussa, mutta mielestäni kilpailun järjestäjän – YLE:n – tulisi kertoa avoimesti katsojille ja muille kilpailijoille kilpailuasetelmat. Onhan YLE tietenkin saanut vastalahjaksi sitä näkyvyyttä ja pari kilpailijaa, joiden nimet ovat katsojille tuttuja jo ennen kilpailua.

Ehkäpä kohta Suomessa ennennäkemättömin satsauksin markkinaosuuksia haaliva Universal Music nappaa talliinsa myös Mikael Saaren ja Arion-yhtyeen? Ovathan he viimevuoden aikana solmineet levytyssopimukset vanhojen gurkojen Meiju Suvaksen ja Frederikin kanssa. Ainiin, onhan Nelosen Talent-ohjelman tuomarina toiminut Mikko von Hertzenkin Universalin artisti. Universal haluaa kenties Warneriksi Warnerin paikalle?

TV2:n iltasatu

Olipa kerran vaaleanpunaisessa euroviisumaailmassa kaukana täältä… Eräänä kauniina poutapäivänä herttainen prinsessa Diandra hypähteli metsän halki hyvän ystävänsä Leri-sedän mökkiin ja kuuli jo oven suussa kauniin sävelen. ”Mikä tämä sävel on, Leri-setä?”, prinsessa Diandra sirkutti, ”Se on niin kaunis…” Leri-setä naurahti isällisesti ja kertoi sävelen syntyneen spontaanisti, kun he eräänä iltana joivat Patrick-sedän kanssa kolpakollisen liikaa sahtia. ”Voi Leri-setä? Saisinko minä koettaa laulaa kauniilla äänelläni tätä sävelmää?”, Diandra aneli kauriinsilmillään.


”No sehän sopii!”, Leri-setä tokaisi, ”Sharon-tädin lahden takaa lähettämä kirjekyyhky toikin juuri säveleen istuvan sanoituksen.” Prinsessa Diandra nappasi Leri-sedän suuresta kourasta pergamentin ja alkoi oitis laulaa kaunista sävelmää. Ihastuksen kyyneleet tulvahtivat Leri-sedän silmäkulmiin ja hän pyysi prinsessa Diandraa laulamaan kappaleen vielä toistamiseen – tällä kertaa oikein magnetofoniin. Sanomalehteä selaillut Patrick-setä kuuli ystävysten puuhat naapurimökkiin ja kiiruhti paikalle. ”Katsokaapa kuomat, mitä täällä lehdessä seisoo”, hän huudahti ja osoitti mainosta, jonka otsikkona luki: ”Uuden musiikin kilpailu”.

”Uuden musiikin kilpailu?”, prinsessa Diandra ja Leri-setä huudahtivat kuin yhdestä suusta hämmästys äänissään. ”Uuden musiikin kilpailu”, Patrick-setä nyökytteli ja kuulutti kisan sääntöjä kovalla äänellä: ”Kuka tahansa saa lähettää kilpailuun oman sävelmänsä! Voittaja pääsee laulamaan sadalle miljoonalle kuulijalle!”. ”Sadalle miljoonalle?”, prinsessa Diandra huokaisi. Samassa Leri-sedän ilme kirkastui: ”Mehän voisimme lähettää kilpailuun tämän sävelmän!” Prinsessa Diandra alkoi pomppia tasajalkaa pienissä korkokengissään, hameen helmat hulmahdellen. ”Voitaisiinko oikeasti? Ihanaa, Leri-setä!”, prinsessa kapsahti halaamaan Leri-setää. ”Totta kai voitaisiin”, Leri-setä taputti prinsessa Diandran selkää.

Leri-setä nappasi juuri äänittämänsä magnetofoni-nauhan magnetofonista saman tien ja sujautti sen ruskeaan kirjekuoreen ja kirjoitti sulkakynällä kuoren päälle: ”Uuden musiikin kilpailu”. Kuin sattuman kauppana, ovesta tupsahti sisään postimies Pate, joka otti kuoren kuljetettavakseen. ”Nyt vain toivotaan parasta!”, Patrick-setä lausahti toiveikkaasti. ”Voi kunpa valitsijaraati tykkäisi minun kauniista äänestäni ja tästä kauniista sävelmästä, ja päästäisi minut jatkoon.”, prinsessa Diandra lirkutti ja katsahti ylöspäin. Kauniilla sinitaivaalla linnut lauloivat ”Colliding into you”.

YLEnpaltista viisupalturia

Euroviisukausi 2013 on jo hyvässä vauhdissa, joten on korkea aika herättää tämä blogi henkiin! Viimeisestä kirjoituksesta onkin ehtinyt vierähtää tovi ja se näköjään sisälsi rahtusen ironiseen sävyyn kynäiltyjä mietteitä YLE:n viimekeväisestä euroviisukarsintauudistuksesta. Silloinhan perinteiset euroviisukarsinnat – sellaisina, kuin me ne muistamme – lopetettiin ja raunioille pystytettiin uusi "ohjelma-formaatti", joka kantaa nimeä UUDEN MUSIIKIN KILPAILU alias UMK.


Vuodessa on paljon vettä virrannut Vantaassa, olkoonkin että Vantaa-joki on kotikaupunkini Riihimäen seudulla enää pieni kurainen puro. Reilu vuosi sitten nousin karsintauudistuksen julkaisun aikoihin YLE:n rinnalla barrikadeille ja tuossa edellisessä blogikirjoituksessani irvailin kauhistuneelle euroviisufaniporukalle. Jotain uudistuksia euroviisukarsinnat mielestäni kaipasivatkin. Ei kuitenkaan aikaakaan, kun YLE mätkäisi kasvoilleni märän rätin ja takkini alkoi pikkuhiljaa kääntyä ympäri. Sääntösekoilut ja euroviisufanien ylimielinen kohtelu olivat vain jäävuoren huippu YLE:n toiminnassa. Kun UMK-flopin lopputulos selvisi, ei voinut enää kuin nauraa ääneen. Ja niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaankin: Heitin samalla myös haikeat hyvästit YLE:lle, UMK:lle ja Suomen euroviisukarsinnoille. Vuodesta 2002 vuoteen 2012 seurasin paikan päällä Suomen edustajan valintaa Eurovision laulukilpailuihin ja vuosina 2006-2011 olin paikan päällä myös jokaisessa alkukarsinnassa.

Mutta vaikka oma nuttu pysyisikin paikallaan, takkeja kääntyy aina. Suurin osa suomalaisista euroviisufaneista unohti ja antoi YLE:lle anteeksi kaikki heidän kauheat tekonsa. UMK-”formaattikin” uudistui ja yhtäkkiä sanan-jota-ei-saa-lausua-ääneen (”euroviisut”) voi lausua televisiossa ihan hymyssä suin. Muutenkin UMK-”formaatti” on muuttunut niin paljon, ettei sitä meinaa samaksi tunnistaa. Tosin jotain tuttua siinä on. Jokainen muutos on vienyt UMK:n lähemmäksi ihan perinteistä vanhan hyvän ajan euroviisukarsintaa. Yllättäen myös säännöt ja kilpailun etenemisjärjestys olivat selvillä jo ennen kisan käynnistymistä. ”Formaattiin” kuitenkin kuuluu edelleen se, että ennen niitä varsinaisia karsintoja televisiossa esitetään kolme jaksoa UMK-nimistä tv-ohjelmaa, joka ei anna itse kilpailulle mitään lisäarvoa, mutta joita kukaan ei myöskään katsele.

Jotain hyvääkin siis on tapahtunut. Mutta ikävä kyllä YLE osaa edelleenkin sotkea kaiken. Sen YLE on aina hallinnut (Toinen ydinosaamisalue on huonot selitykset). Kohta en luota edes merisäähän. Uskaltaako euroviisufani lähteä edes euroviisuristeilylle? Varmaan Sanna Kojo povaa nauru äänessään merisäässä aurinkoiset kelit, vaikka oikeasti olisi tulossa kaikkien aikojen myrsky? Euroviisukarsinnoissa säännöt sotkettiin ensimmäisen kerran vuonna 1963 ja vielä ikimuistoisemmin kaksi vuotta myöhemmin. Ja Marjatta Leppänen sai molempina vuosina turpaansa, kuin Freeman konsanaan. YLE:ssä mikään ei ole muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa. Niin paitsi euroviisukarsintojen nimi: Se on nykyään UMK.

Tänä vuonna reilu kilpailu sekoitettiin kutsumalla demokilpailuun salaa mukaan yksi nimekäs kilpailija, jolla on levytyssopimus monikansallisen levy-yhtiön kanssa. Se että kyseinen kilpailija on ylipäätään saatu mukaan, on luonnollisesti YLE:lle onnenpotku. Euroviisufanit menivät pähkinöiksi ja lehdistössäkin kiinnostuttiin kilpailusta. Ilman tätä tyttöä UMK olisi vajonnut entistä syvemmälle omaan suohonsa. Reilua olisi kuitenkin ollut kertoa suoraan ja avoimesti kaikille, että mukana on myös kutsuartisti joka ohitti demoja kuunnelleen esikarsintaraadin. Etenkin niitä yhtätoista statistia kohtaan, jotka ovat kilpailevinaan samalla viivalla tuon tytön kanssa. On surkuhupaisaa kuunnella UMK-tuomareiden moittivan kyseisen tytön kappaletta keskinkertaiseksi, kun alun perin on annettu tv-katsojien ymmärtää, että he ovat itse valinneet laulun mukaan 470 kilpailuun lähetetyn demon joukosta.

Ihan ilmaistakaan ei varmasti tuon tytön mukaan saaminen ole YLE:lle ollut. Jos ei nyt ihan voittoa ja kansainvälisiä edustustehtäviä ole vastalahjaksi luvattu, niin ainakin paikka UMK-finaalissa Barona-areenalla. Sattumaa ei liene sekään, että tänä vuonna UMK-sääntöjä on muutettu niin, että tuomareilla on puolet äänivallasta. Jos vaikka puhelinäänet eivät riittäisikään tämän tytön edustuspaikkaan, niin tuomaristohan voi antaa enemmän pisteitä. Kovin päälle liimatuilta kuulostivat myös ensimmäisen UMK-karsintalähetyksen negatiivisessa sävyssä esitetyt ”ennakkosuosikki”-kommentit ja sen tytön finaalipaikan julistaminen vasta toisena. Ikään kuin tämän tytön paikka Suomen edustajana Eurovision laulukilpailuissa 2013 ei olisi päivänselvää.