maanantai 1. syyskuuta 2014

I don't love the 90ies... anymore


We love the 90ies festarit ovat takana, mutta mieli ei ole hyvä. Viime kevään Kaapelitehtaan pettymyksestä ”viisastuneina” ostimme heti lippujen tultua myyntiin Stara VIP passit, jotka paitsi maksoivat ihan pirusti, olivat suunnattu vain nopeimmille rajoitetulla painoksella. No myöhemmin keväällä järjestäjille iski ahneus ja myyntiin tuli tavallisen lipun ja Stara VIP:in väliin uusi ”We love VIP”-hintaluokka. Tarkempi sisällöntarkastelu osoitti, että Staran ja Weloven ero oli hiuksen hieno. En loppujen lopuksi löytänyt muuta kuin sen, että vain Starat pääsivät kymmenen jälkeen Kattilahallin jatkoille bileisiin joissa pääsi aitoon ysäritunnelmaan sikäli että ne muistuttivat yläasteen limudiskoa. Vain puolapuut puuttuivat seinältä. Itse olen tosin jo sitä ikäpolvea, että asiakkaana limudiskossa olin 1980-luvulla, mutta 1990-luvulla katselin menoa levysoittimien takaa. Joka tapauksessa tunsin oloni petetyksi, kun huhujen mukaan 20% yleisöstä oli ns. "VIPpejä". Ei tullut kovin erityinen olo...

Perjantain tunnelman latisti heti kättelyssä infernaalinen jono rannekkeenvaihtopisteisiin. On totta, että järjestäjät suosittelivat rannekkeen vaihtoa etukäteen, mutta me maalaiset emme tohtineet sen vuoksi poiketa Helsingin keskustaan erikseen. Alueella kuultujen murteiden rikkaudesta voisi päätellä, että ihan kaikki muutkaan festariyleisöstä eivät olleet pääkaupunkiseudulta. Hupaisaa oli myös, että pikkuruiseen VIP-lippujen rannekkeidenvaihtopisteen oli kymmenkertainen jono verrattuna tavalliseen. Merkinnät olivat myöskin puutteelliset, sillä suuri osa jonottajista ei edes tiennyt mihin he jonottavat. Tunnin jonottamisen jälkeen VIP-teltasta avattiin vielä toinen sivu, johon pystytettiin lisätiski ruuhkaa helpottamaan. Siitähän se varsinainen poru sitten syntyikin, kun uudelle tiskille ryntäsi porukka pitkän jonon häntäpäästä eikä kukaan järjestävältä taholta puuttunut asiaan.

No saimme kuin saimmekin rannekkeemme, vaikka haaveilemamme aikataulu kusikin jo tässä vaiheessa. CatCat jäi siis näkemättä ja niin jäi Rednexkin. Captain Jackin kohdalla vitutuskäyrä olikin jo siinä korkeudella, että mentiin mieluummin kaljajonoon. Tässä vaiheessa päivää ruoka- ja juomajono VIP-alueella vaikutti sellaiselta, että ehdin postata Facebookiin kuvan kuvatekstillä: ”Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu”. Ruoka oli mielestäni ihan kohtuullista tai ainakin vähän sen tasoista jollaista sen etukäteen oletinkin olevan. Taustalla kaukana jossain lauloi Alexia ja hyvin muuten lauloikin. VIP-alueelle pakkautui kuitenkin koko ajan lisää porukkaa ja jonot joka paikkaan (ruokaan, juomaan, vessaan) kasvoivat kasvamistaan. Maksupäätteet eivät muuten toimineet baarissa, mutta se ei minua haitannut kun olin varannut mukaani ison tukun käteistä. Paitsi siinä mielessä, että korttimaksajat hidastivat jonoa kohtuuttomasti, mutta sehän ei luonnollisestikaan ole järjestäjien syytä. Laskupäätteet eivät sen sijaan toimineet osalla henkilökunnasta, kun peräti kolme kertaa sain huomauttaa väärästä (lue: liiasta) laskutuksesta. Muuten palvelu oli kyllä hyvin ystävällistä.

Seuraavaksi otimme suunnan kohti yhtä oman festarini kohokohdaksi olettamaa Bad Boys Bluen show’ta, kasarinuori kun olen. BBB oli yksi viikonlopun suurimmista pettymyksistä. Jos en aivan väärässä ole, laulu tuli kokonaan playbackinä? Lisäksi basso surisi häiritsevän kovaa jopa korvatulppien läpi. Puolisoani BBB-torso vain nauratti jo esittäytymisestä lähtien: ”Hello my name is John and I’m Bad  Boys Blue”. Jatkossa kuuntelen kyllä Bad Boys Blueni kotona cd-levyltä. Päätimmekin kesken keikan ottaa suunnaksi Kattilahallin ja Aikakoneen. Yllätys oli melkoinen kun yleisö oli pakkautunut 20 metriä Kattilahallin ulkopuolelle eikä sisälle ollut mitään asiaa. Emme nähneet edes Makin nenänpäätä, saatikka kuulleet tahtiakaan musiikista.

Ei kun takaisin VIP-alueen suojiin ja lisää ylihinnoiteltua olutta ja siideriä ostamaan. Kapusimme VIP-alueen nurkkaan rakennetulle parvekkeelle katsomaan Waldo’s Peoplea. Waldo ja kumppanit vetivät hienon show’n, mutta muutaman sadan metrin päästä tihrustettuna se ei ihan 100-prosenttisesti temmannut mukaansa. Seuraavaksi ravasimme osittain huumorimielellä katsastamaan Güntherin lavakunnon, vaikka vuonna 2003 uransa aloittaneen artistin mukanaolo ysärifestareilla vähän ajatustasolla huvittikin. No, onhan musiikki melkein ehtaa ysäriä. Güntherin show yllätti meikäläisen positiviisesti.

Sitten ilta vaihtuikin jo yöksi ja vuorossa oli jo viimeinen artisti. Ehkä meidän molempien eniten odottama E-type. Emme tyytyneet enää VIP-alueen kaukaiseen karsinointiin, vaan ujuttauduimme niin eteen kuin se kohteliaasti oli mahdollista. Aika kauashan me jäätiin, mutta kyllä siellä tanssikansan keskellä pääsi tunnelmaan paljon paremmin kuin VIP-alueen kumisohvalla. Innostuin jopa liikuttelemaan ruhoani rytmikkäästi musiikin tahdissa, kunnes olkapäähäni koputettiin ja sievä neiti-ihminen huomautti kärkevästi ”Varoisitko vähän. Meillä on jo kaksi juomaa läikähtänyt sinun takiasi.” E-type oli kuitenkin loistava, kuten aina, eikä edes keikan aikana alkanut vesisade pilannut tunnelmaa.

Hienoisesta väsymyksestä huolimatta päätimme tsekata Kattila-hallin jatkot pelkästään siitäkin syystä, että olisimme välttäneet suurimman bussiruuhkan. Nyt taka-alueella ei enää ollut mitään ruuhkaa eikä jonoa minnekään. Nautiskelin suurella mielihyvällä luvatun yöpalan eli yhden nakin. Tai no kaksi nakkia, sillä puolisoni ei syö punaista lihaa ja tuo mainittu nakkimakkara oli ainoa yöpalavaihtoehto. Kattila-hallissa esiintyi Spandex, joka vaikutti sivusta kuunneltuna ihan asialliselta taustamusiikilta. Yllätysesiintyjiä tai ylipäätään ketään esiintyjiä edes yleisön joukossa ei näkynyt, joten V.I.P.-jatkoista olisi voinut jättää V:n ja I:n pois. Suunnistimme yöpaikkaamme.

Lauantaina säästyimme lippujonolta ja suuntasimme suoraan E-roticin keikalle. Heitä ennen esiintynyt Magic Affair ei niin paljoa kiinnostanut. E-roticin muijat vetivät ihan kohtalaisen setin, joka tosin jäi kesken kun halusin henkilökohtaisesti tärkeimmän artistini eli Thomas Anderin osuudelle mahdollisimman hyvälle paikalle. Ja aikainen varmistus kannatti, sillä pääsimme melkein eturiviin. Odotus myös palkittiin, sillä Thomas Anders veti yhtyeineen ammattitaitoisen show’n: festivaalin kohokohta oli tässä. Tunnelmaa ei latistanut edes viimeisten kappaleiden aikana eteemme hartiavoimin ryysinyt kahden pariskunnan porukka. Moukkamaista käytöstä, sanoisin. Olivat olevinaan jotain fanejakin, vaikka eivät osanneet edes ”Brother Louien” sanoja.

Tässä vaiheessa oli hyvä hetki siirtyä syömään ja juomaan. Kello oli vasta kahdeksan ja yhdeksään asti luvattu ruoka oli jo vähissä ja osa luvatuista ruuista kokonaan loppunut. Saatiin kuitenkin jotain murua rinnan alle, mutta muut VIP-vieraat kertoivat ruuan loppuneen kesken puoli yhdeksän maissa. Taustamusiikkina saimme kuunnella Basic Elementin Peter Theleniuksen kiroilua. Tällä kertaa heillä oli sentään mukana naislaulaja, mutta minua tyypin tyyli alkoi ihan puistattaa. Taidan lahjoittaa Basic Elementin levyt hyväntekeväisyyteen. Ruumiimme ravittuamme suuntasimme aina hyvin yleisönsä ottavan Pandoran keikalle, emmekä joutuneet pettymään tälläkään kertaa.

Ja kas kummaa festarit saapuivat jo päätökseensä ja jäljellä oli enää DJ Bobon keikka. Bobo heitti settinsä juuri niin vakuuttavasti kuin olin kuvitellutkin. Hienoa, että toiset ysäritähdet satsaavat esiintymisiinsä ja kunnioittavat yleisöään. Isolla kentällä alkoi olla jo tilaa ja seurasimme keikkaa vähän kauempaa. Oli ainakin tilaa tanssahdella. Jäljellä oli vielä jatkot, jonne menimme taas vain ruuhkaa helpottaaksemme. Nakkikoju oli kuulemma kiinni, mutta ei tässä vaiheessa yöpalaa tehnyt mielikään kun päivällisestä oli niin vähän aikaa. Itsekseni mietin ysärifestareiden syvintä olemusta. Aika moni artisti esiintyi vain nostalgiannälkäiselle yleisölle euronkuvat silmissään. Ei ylimääräistä lavaylöspanoa, pahimmassa tapauksessa ei edes livelaulua. Taustanauha pyörimään ja yksi kehäraakki alkuperäisestä kokoonpanosta lavalle pönöttämään. Haluanko jatkossa maksaa moisesta? Ehkä tyydyn elämään muistoissani tai ehkä olen jo liian vanha festareille, jopa VIP-mielessä.

Lopuksi haluan kerrata kuinka paljon EUROdance ja EUROviisut liittyvät toisiinsa. We love the 90ies festivaaleilla esiintyi peräti kolme euroviisuedustajaa: CatCat (Suomi 1994), Waldo’s people (Suomi 2009) ja DJ Bobo (Sveitsi 2007). Heidän lisäkseen useat esiintyjät ovat osallistuneet  maidensa euroviisukarsintoihin: Aikakone (Suomen karsinta 1996 & 2002), Dr. Alban (Ruotsin karsinta 2014), Günther (Ruotsin karsinta 2006), Rednex (Ruotsin karsinta 2006), E-type (Ruotsin karsinta 2004), E-rotic (Saksan karsinta 2000), Pandora (Ruotsin karsinta 2003 & 2004) ja Thomas Anders (Saksan karsinta 2006).